Aamulla herätessäni, kuten melkeinpä joka aamu, on mielessäni lapset. Jos ei heti aamulla, niin ainakin jossain vaiheessa päivää. Nykyään lapsen miettiminen ei ehkä ole enää niin surullinen asia. Kyllä sitä monesti miettii arkipäivän tilanteita siinä valossa, että miten tekisin, jos olisikin se oma lapsi. On se hassua, että vaikka ei sitä tiedä, millaista on olla äiti, niin sitä vaan odottaa ja kaipaa. Mitä jos niitä lapsia joskus onkin? Tuleeko sitten olo, että tätäkö olen halunnut koko elämäni. Mitä, jos se ei olekaan sellaista mitä kuvittelee? 

Luulen, että lapsettomuus seuraa elämääni loppuun asti. Vaikka saisinkin joskus ihan omia, biologisia lapsia, ajattelen silti, että olen lapseton. Sillehän on myös nimi "lapsellinen lapseton". Siinäpä sitä onkin sana :). En myöskään tiedä, miksi lapsettomuudesta on niin vaikea puhua tutuille ja tuntemattomille. Ehkä siihen liittyy noloutta ja häpeää. En kyllä pysty käsittämään, että miksi. Ehkä se johtuu siitä, että se on niin luonnollinen asia ja joka ei pysty lapsia saamaan niin on jotenkin viallinen. Hassua kyllä! Hetken päästä koko huone oli täynnä valkotakkisia lääkäreitä ja hoitajia. He eivät kuitenkaan pystyneet pikkuisiani pelastamaan. Uni oli niin todellinen, että aamulla pulssi löi varmaankin kahta sataa.

Jospa sitä nyt lähtisi ulos lenkille. Kuinkahan monta lastenvaunullista äitiä siellä on minun kanssani tänään samalla lenkkipolulla?